Haavoittunut karhu on arvaamaton

Marraskuun 1. päivä 1967 aloitin rajavartijan tehtävät Ivalon Rajavartiostossa. Ensimmäiset kaksi kuukautta olin sijoitettuna Ivalon komentopaikalle. Työn ohessa siellä oli mahdollisuus harrastaa niin suosittua ampumahiihtoa. Muutaman viikon kuluttua siellä alkoi myös rajakoiranohjaajien koulutusleiri.

Sain kuulla, että edellisenä syksynä 1966 Anterin erämaavartion läheisyydessä oli haavoittunut karhu hyökännyt rajamiehen kimppuun ja purrut häneltä päänahan irti silmille. Rajakoiran ohjaaja sukunimeltään Jäntti, oli myös tällä leirillä. Sain omin silmin nähdä hänen päässään olevat purenta-arvet. Päälaelta ja takaraivolta irti repeytynyt päänahka oli kuitenkin parantunut hyvin lähes huomaamattomaksi. Näkemästä olin henkilökohtaisesti kovin otettuna; voiko tämä olla ihan totta, uskomatonta.

Rajavartija Jäntti kertoi tapahtumasta näin: Poroaitavahti Sarre oli ollut poroaidan kuntoa tarkastamassa sekä korjaamassa rajavyöhykkeellä, lähellä Anterin erämaavartiota. Hänellä oli härkäporo aina työmatkoillaan mukana. Selkätakassa se kantoi työtarvikkeita, muonaa sekä yöpymisvälineitä. Yllättäen ja isokokoinen karhu oli väijyksistä ilmestynyt näkyviin aivan poron läheisyydessä jota poroaitavahti Sarre pääsi ampumaan hätäisesti. Luoti oli vahingoittanut karhua joka pötkinyt tiehensä. Ampujan piti lähteä noutamaan apuvoimia sen jälestämiseen Anterin vartioasemalta, sinne oli matkaa lähes 3 kilometriä. Sieltä mukaansa hän sai yhden rajamiehen hirviaseineen jonka kanssa lähtivät paikalle. Maa oli lumesta valkoinen ja kaamospäivä kääntymässä iltaan.

Tapahtumapaikalla todettiin, että hätäisesti ammuttu luoti on osunut karhuun, joka oli haavoittunut. Laukkajäljissä havaitsi muutaman veritipan pudonneen lumelle. Jälkiä seuraten haavoittunutta karhua lähdettiin etsimään. Se oli paennut tiheään korpi kuusikkoon jossa pakomatka eteni mäen alarinnettä hyväksi käyttäen. Rajavartija Jäntti kertoi kulkeneensa edellä ja hänellä oli hirviase käsissä ladattuna. Poroaitavahti Sarre tuli perässä noin 10 metrin etäisyydellä ja ase ladattuna valmiina. Tilanne oli koko ajan äärimmäisen jännittynyt ja ennalta arvaamaton.

Ylärinteen puolelta kuusen takaa yht’äkkiä isokokoinen karhu hyökkäsi minua kohden. Sitä kohti ehdin ampui yhden laukauksen hätäisesti, mutta se ei osunut karhuun. Karhu syöksyi päälleni, jolloin kaaduin maahan ja kierimme rinnettä alaspäin. Jäin makaamaan selälleen ja karhu istui minun päälleni. Karhu puri käsivarsista, puristi pääni etutassujen väliin, painoi molemmilla etujaloillaan maata kohden ja yritti ottaa pään kokonaan suuhun. Karhu puri pääkalloa siten, että takaosastaan päänahka repeytyi irti ja siirtyi kasvoille silmien eteen. Tulin siihen uskoon, ”että tähän minä kuolen,” olin koko ajan tajuissa. Eletty elämä kulki silmissä nauhana, elokuvien tavoin. Onni onnettomuudessa kuitenkin, sillä pääni oli pienessä maakuopassa vasten kiveä, se osaltaan suojasi purentaa.

Päälläni istuva karhu lopetti hetkeksi puremisen, ryhtyi ”karjumaan ja murisemaan” lähestyvää poroaitavahtia. Tunsin, miten karjuvan karhun suusta pärskyi vaahtoa minun kasvoilleni. Poroaitavahti Sarre oli päässyt tulemaan niin lähelle karhua, että pystyi turvallisesti ampumaan siihen kuolettavan laukauksen. Hän olisi pystynyt ampumaan karhua jo huomattavasti aikaisemmin, mutta vahingonlaukauksen vuoksi ei uskaltanut sitä tehdä. Karhun puremisen seurauksena onneksi silmät eivät kuitenkaan vaurioituneet, siirsin itse päänahkaa silmien edestä pois taaksepäin ja tuskallinen taival kohti Anterin vartioasemaa alkoi. Isokokoinen kuoliaaksi ammuttu karhu oli sukupuoleltaan uros. Ei turhaan sanota, että karhulla on seitsemän miehen voima ja yhden järki. Haavoittuneenakin karhu pystyy vaistomaisesti käyttämään maastoa hyväkseen, mm. tekee ketunlenkin ja palaa ylärinteen puolelle väijymään jäljestäjiä.

Karhun purema rajavartija Jäntti kuljetettiin Ivalon terveyskeskukseen ja sieltä edelleen Lapin Keskussairaalaan Rovaniemelle. Tämän jälkeen alkoi toipuminen järkytyksestä sekä pitkällinen useita viikkoja kestänyt sairasloma. Karhun ruho kokonaisuudessaan meni valtion omaisuudeksi. Pahoin loukkaantunut Jäntti halusi kuitenkin tapetusta uroskarhusta muistoksi siitinluun, se on pituudeltaan noin 20 sm. Työkuntoiseksi tervehdyttyään rajavartija Jäntti on palannut entiseen työtehtävään schäfer-rajakoiran ohjaajaksi. Jälkeenpäin hän itse harmitteli tapahtumaa, että jos rajakoira olisi saanut olla mukana, niin tuskin näin pääsi tapahtumaan.

Kun tapahtumasta oli kulunut noin kaksi vuotta, niin tiedustelin Anterin vartion rajamiehiltä Jäntin vointia. He kertoivat hänen kyllä toipuneen hyvin, mutta jos keskustelut johtavat tämän traagisen tapahtuman muistelemiseen, hän ikään kuin lukkiintuu tilanteeseen eikä halua tästä asiasta muistella yhtään mitään. Kun Jäntti tarvitsee heikkoina hetkinään hiukankin tukea ja ymmärrystä, hän menee rajakoiran luokse nukkumaan. Hänen kohdallaan tapahtumana tämä on ollut niin järkyttävä kokemus, että ei unohdu.

Arto Särkelä

Ylitornio