Hirvi partionarussa kahvitulilla

Oli helmikuun 3. päivä 1969 ja pakkasta -28 astetta. Meitä oli muutama rajavartija noin kilometrin päässä Virtaniemen rajavartioasemalta rajapaaluja tekemässä, kun vartiolta tuli päivystäjä paikalle. Hän kertoi Nellimistä soitetun, että kun neljä hirveä oli ollut ylittämässä Paatsjokea, yksi niistä oli pudonnut jäihin.

Palasimme välittömästi vartiolle, jossa vartiopäällikkö määräsi vartioaliupseerin parin rajavartijan kanssa lähtemään putoamispaikalle. Lähdimme moottorikelkalla hiihtohinauksessa tapahtumapaikalle, jonne oli matkaa 6-7 kilometriä. Mukaan otimme kolme kestävää nailonista partionarua. Vartiopäällikkö oli soittanut myös Suovanselän vartiolle ja pyytänyt sieltä lisäavuksi kahta miestä.

Paikalle saavuttuamme totesimme hirvien ylittäneen joen virtaavasta paikasta, jossa syvyyttä oli useita metrejä. Jään vahvuus oli vain muutamia senttejä. Täysikasvuinen naarashirvi, joka oli pudonnut jäihin, oli noin 100 metrin päässä rannasta. Se oli hakannut etujaloillaan avannon, jonka koko oli n. 2×10 metriä. Hirvi ui aluksi hätääntyneenä avannossa mutkan, mutta rauhoittui sitten paikalleen pitäen päätään jään reunalla. Virta oli paikalla voimakas ja oli vaara, että se vie väsyneen ja kylmästä kangistuneen eläimen jään alle.

Kenelläkään meistä viidestä paikallaolijasta ei ollut aikaisempaa kokemusta hirven jäistä nostamisessa. Eräs ehdotti, että ammutaan hirvi avantoon, koska se on jo niin kylmästä kangistunut. Tähän me toiset emme suostuneet, sillä eläin, olisi painunut virran mukana jään alle. Päätettiin siis ryhtyä nostoyritykseen.

Ehdotin, että sidotaan jollekin partionaru vyötäisille ja tämä menee sitomaan partionarun hirveen kiinni. Oli kuitenkin vaara, että jää pettää ja sitoja putoaa hirven kanssa samaan avantoon. Ei ollut vapaaehtoisia, joten totesin ”Sitokaa naru vyötäisilleni – minä menen!” Ja niin menin avannon reunalle partionarut mukanani ja sidoin ne hirven kaulaan. Solmut piti laittaa huolellisesti, etteivät ne luistaisi ja eläin hirttäytyisi. Solmuja tehdessäni katselimme hirven kanssa toisiamme silmiin hyvin läheltä, kumpikin epäluuloisina.

Hirvi oli jo kovasti väsynyt ja kylmän kangistama, mutta kun ryhdyimme sitä sitten porukalla vetämään ylös avannosta, se jaksoi vielä nostaa etujalat jään reunalle. Kun samanaikaisesti vedimme kovasti naruista, niin se nousi kuin nousikin jäälle. Se oli niin väsynyt ja kohmeessa, että pystyi töin tuskin seisomaan. Eikä ihme, olihan se ollut vedessä ainakin 1,5 tuntia -28 asteen pakkasessa.

Totesimme, että eläintä ei voi löysätä heti vapaaksi, sillä se saattaa jäädä seisoskelemaan ja paleltuu kuoliaaksi. Niinpä päätimme taluttaa se rantaan ja sitoa puuhun kiinni seurataksemme sen virkistymistä. Päästettäisiin sitten vapaaksi. Hirveä ryhdyttiin taluttamaan rantaan siten, että kaksi miestä oli kummassakin partionarussa sen sivuilla, ettei se pääse hyökkäämään kenenkään päälle. Itse ryhdyin sitä takaa hosuen ajamaan rantaan. Siellä sidoimme sen puuhun kiinni katsoaksemme, josko se virkoaa vai pitääkö se lopettaa.

Laitoimme nuotion ja keitettiin siinä odotellessa kahvit. Jo sitä juodessa totesimme hirvinaaraan siinä määrin piristyneen, että sen voisi päästää vapaaksi. Mutta, kun lähestyimme sitä, se nousi takajaloilleen ja huitoi etujaloillaan ilmaa vimmatusti, ”oli se pelottava näky.” Sen lähelle ei ollut enää mitään asiaa. Mitä nyt tehdään! Yksi ehdotus oli, että ammutaan hirven kaulasta partionaru poikki, ei sekään ollut mahdollista. Mutta olihan vielä vapaana yksi partionaruista. Tällä kiersimme hirven puuta vasten useaan kertaan ja saimme sen näin pysymään paikoillaan. Otin puukkoni, menin otuksen luo ja katkaisin sen kaulassa olleet narut poikki.

Välittömästi hirvi riuhtoi itsensä vapaaksi ja hyökkäsi oitis perääni. Onneksi lähellä oli pystyssä yli metrinen koivunkanto, jonka taakse ehdin heittäytyä. Hirvi romahti kantoa vasten. Toiset rupesivat huutamaan ja heittelivät hirveä risuilla, jonka jälkeen se katsoikin viisaammaksi pötkiä metsän siimekseen.

Näin epäystävällisestä kiitoksesta huolimatta meille jäi hyvä mieli, olimmehan pelastaneet hirven varmalta kuolemalta. Oli minullakin sentään tässä tehtävässä hyvää tuuria.

Näin jälkiviisaana kyseistä tehtävää mietittyäni, olen tullut siihen tulokseen, että meidän olisi pitänyt katkaista partionaru hirven kaulasta pois heti silloin, kun se saatiin avannosta ylös jäälle. Tällöin hirvi oli jaloilleen nousun jälkeen kangistunut ja hyvin heiveröinen, joten tehtävä olisi ollut silloin helppo.

Arto Särkelä
Ylitornio

Särkelä on suorittanut varusmiespalveluksen Lapin rajavartiostossa 1965. Hän on työskennellyt rajavartijana 1967-1974 Ivalossa Virtaniemen rajavartioasemalla sekä Ylitorniolla.