Ketun metsästys

Nuorena rajavartijana palvelin Ivalossa Virtaniemen rajavartioasemalla. Helmikuussa 1969 havaitsimme, että vartioaseman pihapiirin läheisyyteen ilmestyy usein yön aikana ketun jättämiä jälkiä, jotka käyvät myös rajakoiran ruokakupin läheisyydessä. Yöllinen kulkija arveltiin olevan nälkäinen ns. palttokettu.

Vanhat kokeneet rajamiehet keskustelivat metsästyksestä sekä kokemuksiaan ketun pyynnistä ja saivat minutkin innostumaan mukaan tähän harrastukseen. Tämä harrastus olikin minulle aivan uusi ja olin siinä täysin kokematon. Kaikki harrastukset näin syrjäisellä seudulla olivat yleensä tervetulleita. Niinpä menin Inarin nimismiehen Väinö Alapeterin juttusille 26.2.1969 ja sain häneltä lupatodistuksen petoeläinten pyyntiin myrkkysyöttiä apuna käyttäen Virtaniemen ympäristön maastoon.

Sitten alkoi myrkkykapselien teko ja maastoon vienti. Kynttilän steariinista valmistin muutaman pienen kapselin, joiden sisään laitoin apteekista ostamaani strykniiniä. Myrkky laitettiin kapseliin vetoisan saunan uunin äärellä, että sitä ei vain joutuisi omaan hengitykseen. Valmistuneet myrkkykapselit kätkin hauen sisälmyksiin ja syötit vein muutaman sadan metrin päähän maastoon Neuvostoliiton rajalle johtavan maantien varteen, mutta kuitenkin rajavyöhykkeelle.

Muutaman päivän kuluttua rajakoiran ohjaaja Veikko Laakkonen, oli kouluttamassa koiraa kyseisellä maantiellä ja kesken koulutuksen koira oli lähtenyt vainuamaan tien sivuun ohjaajan seuratessa sen perässä, tällöin löytäneet kuolleen ketun laittamani myrkkysyöttien läheisyydestä. Laakkonen kantoi jäätyneen ketun vartiolle ja luovutti sen minulle. Tällöin todettiin sen olevan ns. ristikettu, jonka onnistuu saamaan erittäin harva ketun pyytäjä. Kaulan alaosa, vatsa peräpäähän saakka sekä jalat olivat aivan mustia. Lisäksi sen häntä oli mustan harmaa ja selässä lapojen kohdalla tumma ristikuvio. Sen yllä oleva turkki oli erittäin kaunis. Kokeneet ketunpyytäjät olivat jopa kateellisia siitä, että kokematon pyytäjä sai noin harvinaisen ja arvokkaan saaliin. Ristikettu on neljä kertaa arvokkaampi kuin punakettu.

Kokenut ketun pyytäjä vartiopäällikkö Aarne Sievänen oli sitten minulle oppaana, kun sitä ryhdyttiin nylkemään. Tällöin todettiin, että sen purentahampaat toiselta puolen olivat täysin katkenneet ja kuluneet. Ilmeisesti, kyseinen kettu on joskus Neuvostoliiton puolella jäänyt jalastaan kiinni ketunrautoihin ja niissä ollessaan purrut hampaansa loppuun. Siitä vapauduttuaan hampaat rikkonaisina, sitten etsi ruokaansa asumusten läheisyydestä.

Kevät-talvella 1970 muutin sitten pois Virtaniemestä ruotsin vastaiselle rajalle Ylitornioon. Komeaa ristiketun nahkaa en kuitenkaan halunnut kuljettaa sinne mukanani, vaan tarjosin sitä myytäväksi turkisliikkeeseen Rovaniemellä. Siellä sanottiin, että näin myöhään keväällä ei enää osteta mitään nahkoja, mutta olivat kuitenkin siitä halukkaat maksamaan vain 50 mk. Niinpä luovutin arvokkaan ketunnahan heille sillä hinnalla. Olen jälkeenpäin harmitellut sen myyntiä, olisin voinut säilyttää sen vaikka muistona harrastuksesta.

Arto Särkelä
Ylitornio